Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Yhden naisen roadtrippi

11.8.2017

Se lupaa vapautta.  Sitähän hän lähtee hakemaan.

Nainen tietää, että Amerikan lännessä on tilaa ja avaruutta, sillä hän asuu jo täällä. Hän tietää myös, että täällä näkee kauas ja että suomalaisena hän pitää siitä.

Siksipä nainen hyppää eräänä perjantaiaamuna autonsa rattiin ja lähtee yksin roadtripille.

Edellisenä iltana hän on tankannut auton. Costcon pumpulla yksi gallona eli noin neljä litraa bensaa maksaa vain 2.05 dollaria. Hän laskee pääsevänsä yhdellä tankilla perille. Edellisenä iltana hän myös miettii, mitä ottaa mukaan. Hän ymmärtää, että takapenkille voi heittää ylimääräiset korkkarit, ja mekon, pikkutakin, ja kaksi kirjaa, vaikka hän tietää, että tuskin aikaa kirjanlukemiselle tulee olemaan. Tällä kertaa takapenkille lentää Mirja Bolgarin ”Kaikki tuo jota ikäväksi kutsut” sekä  Minna Rytisalon ”Lempi”.

Nainen katsoo niihin kaihoisasti. Ainakin ne ovat matkassa.

Yöllä hän ei saa kunnolla nukuttua. Aamulla pitää muistaa tehdä monia pikkuasioita, ennen kuin vapaus koittaa. Kuten laittaa tiskit koneeseen, ottaa puhtaat alushousut koneesta, pakata loput tavarat, tarkistaa lämpötila, pakata eväät autoon, tarkistaa, että muistilehtiössä on tilaa, ja että kynä ja paperi tulevat mukaan. Laitoinkohan kahvin valmiiksi suodattimeen, jotta keitin on helppo aamulla naksauttaa päälle, nainen miettii, ennen kuin hän lopulta nukahtaa levottomaan uneen. Perheaamut ovat opettaneet. Jokainen minuutti maksaa ja vie aikaa roadtripiltä.

Aamulla hän haluaa niin kiihkeästi matkaan, että unohtaa sanoa koiralleen hyvästit ennen kuin hän istuu jo autossa ja vilkuttaa etulasin takaa kotiin jäävälle perheelle.

”Hyvää matkaa.” ”Aja varovasti.” ”Jos alkaa väsyttää, niin pidä taukoja.” Perhe muistuttaa häntä lähtiäiseksi ajamisen vaaroista.

Ja nainen muistaa hyvää tarkoittavat ohjeet kaartessaan viimein valtatie kympille, joka vie hänet suoraan Los Angelesiin. Hänellä on edessään ajomatkaa lähes 700 kilometriä.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin naisen elimistö rentoutuu. Hänen pitää muistuttaa itseään, että hän on matkalla kohti vapautta.

Nainen huokaisee, nojaa istuimeen kuljettajanpaikalla ja suuntaa katseensa maantiehen ja ympärillä oleviin maisemiin, jossa näkyy vuoria kaukana hiekkapeltojen ja kumpujen takana. Ne värjäytyvät loppukesän auringossa vaaleansinisiksi. Nainen ajattelee intiaaneja, jotka asuivat näillä vuorilla kauan aikaa sitten. Hän näkee vuorissa erilaisia muodostelmia. Välillä hän näkee kuin linnun pään, välillä taas isoja asuttavia koloja vuorenrinteessä. Ei ihme, että intiaanit ovat jättäneet jälkensä näihin maisemiin. Nainen tietää olevansa vain vierailija.

Kahden tunnin jälkeen on ensimmäinen pysähdys. Nainen seisoo Starbucksin jonossa ja hänestä tuntuu, että keho ja jalat ovat autossa istumisesta turtana. Hän lähettää tekstiviestin kotiväelle. Vapauden tunne on ottanut hänet valtaansa. Elämässä kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Juuri tätä tunnetta hän on lähtenyt hakemaan.

Nainen painaa kaasupoljinta alas, eikä välitä, vaikka jotkut haluavat ajaa hänen ohitseen. Nainenkin ajaa jo himpun verran yli rajoitusten.

Nainen ei hermostu siitäkään, että Arizonan ja Kalifornian rajalla on kyltti, jossa lukee: State Prison. Do not pick up hitchikers. Kyltti jää sekunnissa taa, mutta horisontissa näkyy matala betonirakennus, jota kiertää korkea piikkilanka-aita.

”Älä ota liftaajia kyytiin.”

Nainen miettii, olisiko hän niin tyhmä, että pysähtyisi keskellä erämaata ja ottaisi kyytiin vankilanpuvussa tien varrella seisovan miehen?

Mitä jos joku hyväuskoinen tarjoaa karkurille kyydin? Mitä siitä seuraa? Hieman erilainen roadtrippi, nainen ajattelee. Kenties jopa elokuva?

 

 

Naisella on syy siihen, miksi hän on tällä matkalla. Ja hän tietää, mikä häntä odotaa perillä. Hän on joutunut perusteleman sen perheellekin. Kyse ei ole pelkästä vapaudenhalusta, tai halusta seikkailla. Naisen lähestyessä Los Angelesia yli viiden tunnin ajomatkan jälkeen, levottomat ajatukset alkavat ottaa vallan. Liikenne muuttuu arvaamattomaksi autojonojen lähestyessä kolmentoistamiljoonan ihmisen asuttamaa metropolia. Nainen tuntee hukkuvansa joukkoon. Hänestä tulee vain yksi ajaja muiden joukossa. Jokainen koettaa päästä perille. Kaistoja vaihdellaan yhteen suuntaan viisikaistaisella valtatiellä. Välillä naisen auto jää kolmen mahtikokoisen rekan puristuksiin. Joku tööttää takana. Nainen ei tiedä, että minkä vuoksi? Mitä hän oikein teki? Onneksi nainen löytää erämaan jälkeen autoradiosta klassista musiikkia soittavan kanavan. Se rauhoittaa. Vai vaihtaisiko räppiin? Oikealla puolella alkaa häämöttää kohta Los Angelesin alakaupungin betoninen silhuetti. Jotenkin räppi sopisi paremmin tunnelmaan, nainen ajattelee.

Seitsemän tunnin jälkeen nainen on perillä. Hän oikaisee valtatieltä pois ja ottaa National Boulevardin ajaakseen paikallisteitä kohti Bel Airia. Työasiat alkavat olla jo päällimäisenä mielessä.

Kun hän on nukahtamaisillaa ystävän vierashuoneessa Bel Airissa, hänestä tuntuu, kun hän istuisi edelleen ratin takana ja katselisi auton ikkunan takana vilahtavia aavikkomaisemia. Hänen mielensä kaipaa sinne.Viimeisenä hän kuulee valtatie 405:n suhinan jossain kaukaisuudessa. Nainen ehtii ajatella ennen nukahtamistaan levottomaan uneen, että ehkä valtatiellä ajaa joku, joka  haluaa saada edes hetkeksi kiinni roadtripin tuomasta vapauden tunteesta niin kuin nainenkin oli tehnyt.

 

 

 

Aiheeseen liittyvät

Ei kommentteja

Jätä vastaus