Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Voivatko eri todellisuudet koskaan kohdata?

7.7.2017

Vierailen hänen luonaan säännöllisesti neljän viikon välein. Hänen elämänsä herättää jatkuvasti kysymyksiä:  onko makuuhuoneen ovenraossa vilahtava nuori mies hänen lastensa isä? Kenties aviopuoliso?

Hän näyttää niin nuorelta, ja hänellä on jo kaksi lasta, 4-vuotias Elena ja 2-vuotias Francesco. Lapset pyörivät usein äitinsä jaloissa vaatimassa lisää maitoa tai tämän humiota. Hän keskittyy ripsieni pidennysten laittamiseen ja ihmettelen, miten se onnistuu. En tietenkään näe ympärilleni, sillä silmäni ovat kiinni toimituksen ajan. Ja liimamainen aine kirvelisi kovasti silmiä, jos avaisin ne juuri nyt.

Joskus olen avannut, ja oppinut läksyni nopeasti. Painan heti silmäni kiinni.

Maatessani silmät kiinni hänen hoitotuolillaan kuulen kaikenlaisia ääniä. Sekö saa mielikuvitukseni liikkeelle?

Erään kerran kuulin ulko-oven käyvän. Seuraava asiakas puuskutti sisään. Alkoi vilkas espanjankielinen keskustelu, josta en tietenkään ymmärtänyt mitään.

Sitten hiljeni. Francesco pörräsi äänekkäästi leluauton kanssa lattialla. Asiakas jäi selvästi kulahtaneelle sohvalle odottamaan vuoroaan. Olivatko he valittaneet ilmasta? Ulkona oli lähes 43 astetta lämmintä. Vai oliko joku heidän tutuistaan joutunut siirtolaisviranomaisten kanssa vaikeuksiin?

Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän asui lapsineen isoäidin 3645 North 69. kadun asunnossa. Ulkopuolelta rivitalot olivat rähjäisen näköisiä, kuin varastorakennuksia. Jätin auton pääkadun varteen ja kävelin sieltä hänen ulkoportilleen. Usein minua tuli vastaan takkuturkkinen, hyvin laiha kulkukoira. Talon läheisyyteen oli parkkeerattu kaksi avolava-jeeppiä. Niiden päällä istui äänekkäitä  nuoria miehiä, jotka soittivat meksikolaista räppiä (tai ainakin se kuulosti ihan siltä). Naapuritalon aidan takaa tuli käristetyn lihan haju (possua?). Moikkasin nuoria miehiä. Mitäs tässä, ajattelin, he elävät vain omaa elämäänsä ja minä omaani.

Sisällä isoäidin asunnossa  oli viileää ja hämärää. Oven vieressä oleva televisio pauhasi espanjankielisiä piirrettyjä Elenan ja Francescon leikkiessä lattialla. Seinältä minua  tervehti vinksahtaneeseen asentoon jäänyt Jeesus-taulu. Jeesus katseli minua lempeästi seinältä toisin kuin isoäiti, kun istuin tuoliin ja odotin, kun hän etsi sopivaa ripsikokoa muovisesta lokerikosta. ”Oliko se medium vai pitkä?” hän kysyi. Enää ei tarvitse kysyä. Otan aina mediumit. Siihen keskustelumme yleensä päättyykiin. Useampaa sanaa ei tarvitse vaihtaa. Hän tietää, missä mennänä ja mitä tarvitsen.

Isoäiti istui sohvan toisessa päässä ja komenteli lapsia. Hän ei koskaan sanonut minulle sanaakaan. Joskus ovella kävi naapurin lapsia. Hänen isoäitinsä piti pientä välipalakioskia yhdistetyssä keittiö-olohuone-ripsistudio-tilassa. Lapset eivät rynnänneet sisään, vaan seisoivat kiltisti heiluriovella, kunnes isoäiti nyökkäsi ja he saivat luvan mennä  jääkaapin vieressä olevalle naksuhyllylle. Ne notkuivat erilaisia perunalastu-  ja naksupusseje sekä minulle selvästi tuntemattomia meksikolaisia karkkipusseja ja tikkareita. Mennessään takaisin ulos lapset maksoivat ostokset hänelle. Hän toimi myös isoäidin välipalakioskin kassana.

Sitten isoäiti hävisi. Kysyin häneltä, että mitä isoäidille oli tapahtunut? Oliko hän sairastunut? Hän kertoi isoäidin matkustaneen Meksikoon. Tapaamisiimme tuli tauko, koska hänkin matkusti Meksikoon tapaamaan sairasta isäänsä. Tai näin hän ainakin tekstiviestissään kertoi.

Tuleekohan hän koskaan takaisin? Moni siirtolainen ei nimittäin tule, näin minulle on kerrottu. ”Ehkä hän on dreamer”, sanoi eräs arizonalaisystäväni. Tämä on nimitys, jolla kutsutaan vanhempiensa maahan salakuljettamia lapsia. Kasvettuaan lapset elävät kuin välitilassa: he voivat käydä koulua, ja mennä jopa yliopistoon opiskelemaan, mutta heillä ei ole virallista statusta maassa. Joku on niin onnekas, että voi palkata lakimiehen ajamaan heidän asiaansa. Sillä eihän ole heidän syytään, että he ovat maassa laittomasti.

Kului kaksi kuukautta, kun sain tutun tekstiviestin.

Hän oli palannut. Osoitekin oli uusi. ”Asumme anopin luona, kunnes saamme vuokrattua oman asunnon.” Anopin talo sijaitsi lähellä isoäidin rähjäistä rivitalonpätkää. Ilahduin, kun astuin sisään. Keittiössä tuoksui pannukakulle ja puhtaalle. Ripsistudio toimi siistissä autotallissa, jossa hurisi tuuletin. Ennen kuin silmäni painuivat kiinni, näin hyllynpäällä enkeleitä ja joulupukkeja. Jokus nosteli tässä perheessä painojakin. Ne olivat siististi autotallin toisella seinällä.

Kuulin miehen äänen keittiöstä. Aviomiesko siellä leikki Francescon kanssa? Elena tuli sanomaan minulle hello.

Kysyin häneltä, että onko kaikki ookoo? Hän sanoi, että on ja kysyi ”mediumit vain pitkät?”

Vastasin, että mediumit. Hän vaikutti rauhallisemmalta kuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lasten isä oli kerrankin kotona?  Vai siitä, että hän oli palannut onnellisesti takaisin Meksikosta Phoenixiin?

Toisaalta, eihän asia minulle kuulu. Ei ollenkaan.

 

Aiheeseen liittyvät

Ei kommentteja

Jätä vastaus