Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Kuka minä olen?

10.5.2017

Yasha from Russia-ruokakauppa-kahvilan 32. kadun varrella sijaitsevaa rumannäköistä laatikkorakennusta on vaikea olla huomaamatta. Oranssin rakennuksen etuoven yläpuolella on kaksi pahvista maatuskaa ja venäläisukkoa. Sisällä kaupassa myyjä tervehtii minua venäjäksi mennessäni vastaleivottujen limppujen tuoksun perässä leipähyllylle. Niitähän tulin kaupasta varta vasten hakemaan. Siksi olin täällä.

Vai oliko minulla joku muukin syy?

Kauppa on kuin pienois-Venäjä keskellä Phoenixin aavikkomaisemaa ja vuoria.

Identiteetti kriisi oli valmis.

Kiirehdin kertomaan vaaleatukkaiselle venäläismyyjättärelle, että olen Suomesta. Olin aivan varma, että hän luuli minua kanssasisarekseen tervehtiessään minua venäjäksi. Enkä ihmettele yhtään. Silmäni ovat slaavilaisittain syvällä päässä, poskipäät korkeat ja otsani leveä. Moniin jopa suomalaisiin kanssasisariin verrattua ja skandinaaveista nyt puhumattakaan, näytän mielestäni joltain tuntemattomalta alkuperäisheimolaiselta.

”Suomesta?” myyjätär kysyi epäuskoisena vaihtaen englantiin. ”Sinähän näytät ihan amerikkalaiselta. Oletin, että olet amerikkalaistunut venäläinen.”

No se oli kyllä ensimmäinen kerta, että joku sanoi minua amerikkalaisen näköiseksi, ajattelin.

”Enkö ole ihan saksalaisen näköinen?” yritin vielä epätoivoisesti. En uskonut siis vieläkään, että voisin näyttää amerikkalaiselta.

”Et ole. Olet paljon kauniimpi kuin saksalaiset.”

 

Tällainen tyypittely ulkonäön mukaan ei ole suotavaa. Se voi olla jopa vaarallista. Näinä aikoina, kun ihmisiä tyypitellään ja asetellaan erilaisiin kategorioihin vastoin ihmisarvoa: sinut me hyväksymme, sinua taas emme – ihmisiä ei saisi kategorisoida edes blogissa, eikä edes leikkimielellä.

Siksi pysyn identiteettissä, joka on haasteellinen toisella tavalla. Se ei ole yhtä tulenarka kuin rotu tai kansallisuus, mutta sitä on lähes mahdoton määritellä.

”Jos ratkaiset, mistä identiteetti tulee ja millainen se on, saat Nobelin-palkinnon”, sanoi minulle kaukaaviisas toimituspäällikkö Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä, kun kirjoitin sinne tarinaa Kontulassa kasvamisesta kauan sitten.

Yritin kuvata, millaisen identiteetin lähiö antaa kasvuympäristönä. Tai ainakin yritin.

Sitä samaa identiteettiä tässä kai jahdataan edelleen.

Totuushan on, että isossa Amerikassa suomalainen mielellään samastuu muihin skandinaaveihin tai ainakin meidän oletetaan samastuvan. Amerikkalainen tunkee helposti samaan laatikkoon kaikki pohjoiseurooppalaiset. Jopa saksalaiset ja hollantilaiset. Niinpä meillä Phoenixissakin pidetään Scandi Festivaaleja ja joulun alla Nordic Bake Sale – myyjäisiä. Joulun alla olemme yhtä iloista skandinaavista sakkia. Joskus taas tuntee haikeaa yhteenkuuluvuutta venäläisten kanssa, niin kuin minä tänään.

Kuka minä oikein olen – ulkosuomalainen, skandinaavi, pohjoiseurooppalainen vai amerikansuomalainen?

Ja jos minä olen joku näistä, niin mitä se oikein merkitsee?

Se on se Nobel-palkinnon arvoinen  kysymys, johon en osaa vastata. En ainakaan tänään.

 

 

 

 

 

Aiheeseen liittyvät

2 kommenttia

  • Vastaa Ilari Lindholm 10.5.2017 klo 21:06

    No jaa . Jokainen haluaa kuulua johonkin ryhmään , ja USA : ssa on ilmeisesti melko helppoa ryhmittyä kansallisuuksien mukaan etniseksi ryhmäksi , kuten irlantilaisiksi , latinoiksi , juutalaisiksi tai pahimmassa tapauksessa WASP : ksi .

    • Vastaa Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 12.5.2017 klo 21:33

      Näin on. Amerikansuomalainen on siinä onnekkaassa asemassa, että me voimme olla muiden pohjoismaalaisten ryhmässä, tai vaikkapa virolaisten tai latvialaisten. Ja venäläisestä ruokakaupasta saa hyvää savustettua kalaa, hapankaalia ja limppua, jos niitä tekee mieli!t. Kirsi-Marja

    Jätä vastaus