Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Pölynimurikorjaaja

3.6.2017

 

Sean on tutulla paikallaan tiskin takana. Puutiskiin on upotettu imurin kokoinen alatasanne, johon imuri on helppo nostaa.

”Miten voin auttaa?” Sean kysyy lippiksen ja silmälasien takaa. Kaikki nämä vuodet, jotka olen käynyt Park Ridge Vacuum-liikkeessä Scottsdale Roadin ja Shea Roadin kulmauksessa, olen aina epäillyt, ettei Sean oikeasti ole vain pölynimurikauppias, vaan että hänellä on jokin muu intohimo elämässä. Että hän on  jazz-muusikko, sillä hän näyttää mielestäni ihan jazz-muusikolta. Tai hän kirjoittaa romaania. Tai jotain sinnepäin. Ja aina hän on puhelias, aivan kuin hän mieluummin puhuisi jostain muustakin kuin vain korjausta kaipaavasta Hoover Windtunnelista. Ja kysyisi muutakin kuin:”jaahas, mikäs siinä on nyt vikana?” Ja kuulemaan samat vastaukset vuodesta toiseen:”onkohan se vyö katkennut, kun imuri ei vedä?” Tai: ”pitääkö suodatin uusia?” Ja useinmiten:”en minä vaan tiedä.”

Sean on pelastanut imurista nukenhiuksia ja hiuspinnejä. Viime aikoina koiran purulelusta irtaantuneet suikaleet ovat tukkineet imurin. Joskus imurille ei ole tarvinnut tehdä mitään. Sean on vuosien myötä todistanut lapsien kasvamisen ja koiran vaihtumisen, ja sen, että mieluummin menen toimimattoman imurin kanssa Seanin liikkeeseen, kuin pyydän miestä edes vilkaisemaan sitä. Miehellä kun on peukalo keskellä kämmentä.

 

Imuriliikkeessä käynti on vähän sama asia kuin asiointi rautakaupassa. Pakko käydä, vaikka sitä kuinka haluaisi lykätä. Imuriliikkeessä ei ole mitään inspiroivaa, eikä kaunista, se on, mikä se on. Imureiden osto- ja korjauspaikka. Siksipä olenkin yllättänyt, että piipahdus tässä kostealle kokolattiamatolle ja pesuaineelle tuoksuvassa liikkeessä on kuin hyppäys toiseen maailmaan tehokkaasta ja suorittavasta arkipäivästä. Se on kuin pysähdys – nyt Sean-setä tarkistaa, mikä imurissa on vikana. ”Ei hätä ole tämän näköinen”, hän tuntuu sanovan nostaessaan imurin pöydälle ja pannessaan sen töpselin seinään ja puhellessaan samalla niitä näitä. Yleensä jossain taustalla soi radio. Neonvalo rätisee katossa. Viereisessä liikehuoneistossa on ortodoksijuutalaisseurakunta. Seurakunnan rouvat osuvat joskus liikkeeseen samaan aikaan. Heillä on aina polvien alapuolelle ulottuvat hameet päällään ja päässä hiukset peittävä huivi.

”Jaahas, mitäs täältä löytyy?”

Taas kasa koiran kankaisen lelun riekaleita. Minä naurahdan. Olisihan tuo pitänyt kotona huomata. Puhumme säästä. Kiiruhdan kirjoittamaan shekin sillä filtteri oli mustassa pölyssä ja se piti uusia. Päässäni välähtää, ettei siitä ole kovin kauaa, onko edes muutamaa kuukautta, kun ostin uuden suodattimen. Muistan sen tarkasti, koska anoppi oli tulossa viikonloppuvierailulle ja hätäännyksissäni vein imuria huoltoon, koska pitihän ne lattiat imuroida ennen anopin haukan katsetta. Taisin silloinkin naurahdellen kertoa, miksi imuri piti saada toimimaan. ”Anoppi on tulossa pitkää viikonloppua viettämään.” Sean ymmärsi yskän.

Kättelimme. Otin imurin kahvasta kiinni ja aloin kantaa sitä ulos. Auto odotti parkissa etuoven edessä. Sean tarjoitui auttamaan ja nostamaan imurin takapenkille. Kuulin itseni valittavan koirasta. Miten paljon siitä lähtee karvoja. Ja kuinka se on pureksinut reikiä päiväpeittoon, useisiin pyyhkeisiin, lakanoihin, sukkiin ja alushousuihin.

”Se on syönyt kirjankansia. Ja yhdet kengät on pilalla”, kuulin itseni luettelevan kuin vanhalle tutulle.

”See you next time!” Sean huikkasi vielä, kun panin autonoven perässäni kiinni ja ajoin pois parkkipaikalta.

Korjattu imuri kolisi takapenkillä ajaessani kotiin. Ajattelin, miten paljon mukavampaa elämäsi olisi, jos voisin asioida Seanin imuriliikkeen kaltaisissa pikkuliikkeissä esimerkiksi ruokaostoksilla. Näkisin sen, miten tuotteet syntyvät, miten ne pakataan  ja miten niitä korjataan kuntoon.

Mutta sellaisia pikkuliikkeitä on enää harvassa. Scottsdalessakin on vain Park Ridge Vacuum.

Aiheeseen liittyvät

Ei kommentteja

Jätä vastaus