Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Onneksi meillä on Spede!

14.9.2017

 

Olen onnekas. Siis todella onnekas. Saan elää joka päivä jalka kahden maan oven välissä.  Puhun tyttärilleni suomea päivittäin. Kirjoitan omalla äidinkielellä. Ja mikä parasta, teen päivätyöni suomeksi. Maapallo ja Suomi on kutistunut yhden napsautuksen päähän.  Skype vaan päälle, ja pitkäksi venyvän jutteluhetken jälkeen olo on kuin olisin piipahtanut siskolla kylässä.

Silti olen aina ulkopuolinen.

Kun tapasin tulevan mieheni New Yorkissa -90-luvun alussa, en asettunut New Yorkiin, vaikka hän pyysi. Halusin palata perhesyistä takaisin kotikaupunkiini Helsinkiin. Isäni alkoi olla huonossa kunnossa. Eikä mennyt kauaakaan, kun Steven, joka reissasi vielä New Yorkin ja Helsingin väliä, päätyi kanssani kaksiin hautajaisiin. Isäni ja enoni.

”Minä en ole koskaan ollut kaksissa hautajaisissa näin lyhyessä ajassa”, Steven sanoi.

Suomalaisiin hautajaistapoihin hänen piti siis tutustua kantapään kautta ja ilman minkäänlaista varoitusaikaa.

Tuli iloisempiankin juhlia, kuten häät Helsingin Kauppatorin kupeessa vuonna 1994. Tai se lopputalven lumen vihvoma yö maaliskuun 27. päivänä 1997, kun esikoistyttäremme Sara Sofia syntyi Kätilöopistolla.

1990-luvun alun suomalainen yhteiskunta oli hyvin erilainen kuin nykyisin. Menimme Helsingissä naimisiin suunnilleen samoihin aikoihin, kun kokonainen valtio eli Neuvostoliitto katosi. Suomalaiset olivat alkaneet haaveilla kuulumisesta keski-eurooppalaiseen talousyhteisöön, sekä pääsystä sen mukana eurooppalaiseen  henkiseen ilmapiiriin.

Neuvostoliiton kaatumista seurasi paha lama, ja jonkinlainen murroskausi monella taholla. Henkinen, poliittinen ja taloudellinen murros osoittautui kuitenkin meidän perheen eduksi. Toimittaja miehelläni riitti raportoitavaa Amerikkaan. Hän kertoo tänä päivänäkin tarinaa siitä, kuinka hän näki Ylen tv-studiossa Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin halaavan toisiaan toimittajien edessä presidentivaalituloksen selvittyä.

”Sitä ennen en koskaan nähnyt suomalaisten poliitikkojen halaavan saati edes koskevan toisiaan ”, Stevenillä on tapana kertoa.

Hän ymmärsi kokemuksen kautta jo siihen mennessä paljon suomalaisesta yhteiskunnasta, käytöstavoista ja kulttuurista. Uskallan väittää, että hän oli paljon syvemmällä suomalaisuudessa kuin moni Suomessa kesäisin muutaman viikon piipahtava ulkomaalainen puoliso.  Heille Suomi oli kaunis, puhdas ja eksoottinen, aivan kuin heidän suomalaiset tyttöystävänsä tai vaimonsakin.

Mutta Suomi on niin paljon muuta.

Meillä on tai oli esimerkiksi Spede. Kun hän kuoli, muistan huokaisseeni syvään tietokoneen ääressä uutisen luettuani ja menneeni heti kertomaan uutisesta Stevenille.

”Spede on kuollut.”

Minun ei tarvinnut selittää yhtään sen enempää, sillä Stevenillä oli muutama henkilökohtainen muisto Spedestä. Lisäksi hän ymmärsi millainen tähti Spede oli ollut suomalaisen tv- ja elokuvaviihteen taivaalla ja kuinka Spede omalla tavallaan edusti sitä vanhaa Suomea, jossa minä olin kasvanut ja varttunut aikuiseksi.

Kun asuimme Helsingissä, Steven oli kävellyt eräänä myöhäisenä syysiltana Lasipalatsin elokuvateatterin ohi ja nähnyt teatterin lasiovien edessä tutunnäköisen hahmon. Spedehän se siinä poltti tupakkaa ja käveli yksikseen edes takaisin  hetkeä ennen, kun hänen uusin elokuvansa olisi ensi-illassa teatterissa.

”Spedellä oli päällään valkoinen puku ja hän vaikutti tosi hermostuneelta”, Steven muisteli muutama päivä sitten kun mainitsin, että viihdyttäjästä on ilmestynyt uusi elämäkerta.

Minun ei tarvinnut selitellä, kuka Spede oli tai on. Steven tiesi jo.

Yhteinen kokemus mieheni kanssa niinkin mitättömältä tuntuvasta asiasta kuin Spedestä lievittää joskus ulkopuolisuuden tunnetta, jota jokainen ulkosuomalainen silloin tällöin kokee, halusi hän myöntää sitä tai ei.

 

P.S Alla video historiallisesta Aleksandrovin puna-armeijan kuoron ja baletin  ja Leningrad Cowboysien yhteiskonsertista 12.6.1993 Senaatintorilla. Siellä jossain mekin olimme yleisön joukossa. Vanha Suomi eli vapauttavaa murrosvaihetta, niin kuin puna-armeijan kuoron ja Leningrad Cowboysien yhteinen musisointi osoittaa.

Aiheeseen liittyvät

2 kommenttia

  • Vastaa Eeva Särestöniemi 16.10.2017 klo 14:06

    Kiitos nostalgiasta (: Tämä konsertti on eräänlainen ” missä olit Helsinki-päivänä 1993 kun Sakari Kuosmanen lauloi Delilahia ? ” sukupolvikysymys. Olin paikalla, harvinaisesti, onneksi ! Sittemmin samaisen laulajan tulkitsema Finlandiahymni nostattaa ihon kananlihalle -ja tunnelman juhlavaksi. Kuluvana vuonna vietin päivää poikani kanssa vasta-avatussa Töölönlahden puistossa kaupallisen radiokanavan tarjoamassa pop-konsertissa, jota edelsi toivomansa shoppailukierros. Silloinkin satoi joten pysyttelimme Kampissa ja poikkesimme ”iki-ikivanhalla ” paloasemalla, jopa siellä tornissa. Tällaisia poikkeuspäiviä kelpaa muistella nyt kun työn perässä olen muuttanut maasta ja täällä erämaassa voi kulttuurin kiteyttää ”Onneksi on luonto ” Spedeä unohtamatta 🙂

  • Vastaa Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 16.10.2017 klo 19:33

    Hei Eeva! Kiitos kommentista. Missä päin asut? Asuin tulevan mieheni kanssa Helsingissä ja näin jälkeen päin sitä tajuaa, millaiset muutoksen tuulet puhalsivat Suomessa. Tällaista konserttia tuskin olisi voitu järjestää muodossa tai toisessa Neuvostoliiton aikana. Sakari Kuosmanen on upea tulkitsija!

  • Jätä vastaus