Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Ne pienet teot

21.7.2017

Tämä on tosi tarina.

Kauppa on iso, sen kylmät valot käyvät silmiin ja tavarahyllyt tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Katrina kävelee vierelläni  ja lukee ääneen syyslukukauden koulutarvikelistaa. Kymmeniä erilaisia kyniä. Tusseja. Vihkoja, kansioita, taas eri kansin varustettuja vihkoja ja muistiinpanolehtiöitä. Paperia. Laskin. Kaksi eri viivotinta matematiikan tunneille. Pyyhekumeja. Nenäliinoja? Käsidesiä ja -pyyhkeitä? Sanoinkohan jonkin kärsimättömän sanasen Katrinalle, sillä huomaan  megahyllyn luona harmaahapsisen herrasmiehen hymyilevän minulle. Hämmennyn ja marssimme kassalle.

Mies on kassalla vastassa. Hiljaisuuden vallitessa hän koodaa tavarat kassaan. Loppusumma. 150 dollaria. Olen ojentamassa luottokorttia hänelle, kun mies tekee torjuvan eleen ja ottaa rintataskussaan olevasta lompakosta  luottokorttinsa ja panee sen koneeseen. Katson hämmentyneenä häneen. Onko mies todella töissä täällä? Kyllä on. Hänellä on yllään samanlainen musta liivi kuin muillakin kassojen takana seisovilla työntekijöillä. Liivin vasemmalla puolella on jopa rintalappu. Siinä lukee hänen nimensä.

Martin.

Yrityksistäni huolimatta Martin ei ota luottokorttiani, vaan alkaa jo pakata koulutarvikkeita muovipusseihin. Katrina seisoo yhtä sanattomana vieressäni. Kun hän ojentaa kuitin ja muovipussit meille ja toivottaa samalla hyvää päivänjatkoa, saan viimein avattuani suuni ja sanottua kiitos. Ainakin kymmenen kertaa.

Kävelemme megakaupasta ulos parkkipaikalle. Hämmentyneenä sanon Katrinalle:

”Se mies maksoi meidän ostokset? Miksi?”

”Miksi?”

”Joo, äiti. Emmä vaan tiedä.”

 

Tapahtumasta on jo kulunut muutama vuosi. Tänä keväänä olin ruokakaupan kassalla maksamassa ostoksiani kun huomasin, että kukkaro oli jäänyt kotiin. Punastellen aloin selittää kassalle, että voinko jättä tavarat tähän siksi aikaa, kun hurautan kotiin hakemaan kukkaroni. Viereltäni kuului ääni joka sanoi:

”Minä maksan.”

Estelin ja estelin. Loppusumma ei onneksi ollut suuri. Se oli 14 dollaria. Nainen työnsi maksukorttinsa kassalle, eikä suostunut edes antamaan nimeään ja osoitettaan, että olisin voinut lähettää hänelle rahat takaisin.

Kävelin pöyristyneenä kaupan parkkipaikalle ja astuin autoon. Katsoin epäuskoisena muovikassissa olevia ruokatarvikkeita. Mitä juuri tapahtui? Näytänkö köyhältä ja avuntarpeessa olevalta? Katsoin auton takapeilistä kasvojani. Kyllä ne ihan minulta näyttävät. Mietin, miten näin hyviä ja anteliaita ihmisiä voi olla olemassa, ja vielä näinä aikoina, kun kaikki tuntuvat vain ajattelevan itseään ja keskittyvän siihen, miten heillä menee.

Parkkipaikalta lähtiessäni nuori mies tööttäsi takanani ja näytti keskisormea kiilatessaan eteeni.

Ovatko kokemukseni vain yksittäistapauksia vai onko niillä jotain laajempaa merkitystä? Kertovatko ne jotain amerikkalaisista?

Sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni tavallisten amerikkalaisten luonteeseen kuuluu tietty anteliaisuus. Se näkyy  arkipäivässä pieninä tekoina. Puolituttu saattaa huudahtaa kadulla kuinka mukavaa on nähdä pitkästä aikaa ja kapsahtaa melkein kaulaan. Hyvä mielihän siitä tulee, eikä elämä tunnukaan hetkeen niin yksinäiseltä. Kun Katrinan hyvän ystävän äiti sairastui rintasyöpään, kukaan ei hetkeäkään kakistellut, voiko siihen ottaa yhteyttä vai ei? Ja jos voi, niin milloin? Päinvastoin. Naapuruston ruokarinki oli netissä pystyssä alle viikossa ja viisihenkisen perheen iltaruoka-ongelma oli poispyyhitty äidin sairastamisen ajaksi. Hyvälle mielelle saatan tulla ihan siitäkin, että vaatekaupan yhteisessä pukuhuoneessa mekkoa sovittaessani joku sanoo: Oh, that is so cute.

Ei siihen mitään muuta tarvita. Pikkuisen muiden huomioimista ja tunteiden jakamista. Ja kaikille tulee edes hetkeksi hyvä ja kevyt olo.

 

Aiheeseen liittyvät

6 kommenttia

  • Vastaa Ilari Lindholm 23.7.2017 klo 23:20

    No jaa . Presidentti Trump tuskin maksaa omasta pussistaan muiden henkilöiden maksuja , paitsi TV – kameroiden läsnä ollessa .

    • Vastaa Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 25.7.2017 klo 5:17

      Ilari. Olet oikeassa. Trump ei maksa omasta pussistaan yhtään mitään. Ei edes veroja. Sen vuoksi onkin tärkeää, että amerikkalaiset välittävät toisistaan, eivätkä vaivu epätoivoon. t. Kirsi-Marja

    • Vastaa Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 31.7.2017 klo 21:50

      Johanna! Olet oikeassa. Amerikassa hyvä palvelu kuuluu asiakkaiden ja henkilökunnan väliseen vuorovaikutukseen niin itsestäänselvästi, ettei sitä aina edes huomaa. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun olen kohdannut nyrpeän myyjän:-). t.Kirsi-Marja

  • Vastaa johanna kangas 30.7.2017 klo 10:00

    Kyllä!Olen aivan samaa mieltä kanssasi Kirsi,että amerikkalaiset ovat YSTÄVÄLLISIÄ!En ymmärrä miksi suomalaiset irvailee usein amerikkalaisten kohteliailla kysymyksillä ja toivotuksilla jotka eivät muka tarkoita mitään.Saan itse hyvän mielen kun saan hymyn ja kysymyksen ’How are you’ jne.Juuri tämälaista ystävällisyyttä koen aina amerikassa ollessani,harvoin Suomessa.Esim. olin kerran Rossissa ja siellä näin mykistävän tyylikkään ja kauniin naisen,jota aina vaivihkaa ihailin.Tein ostokseni ja jäin ovensuu tuolille istuun ja odottaan kavereitani kun ulkona satoi.Tämä samainen upea lady kulkee ohitseni ja pysähtyy eteeni ja sanoa kehuu jotain positiivista minusta.Olin ihmeissäni,ei näin Suomessa koskaan.
    Eräs kassatyttö kysyi ystävällisesti minulta ’Are you really ok’ kun vastasin puoli huolimattomasti hänen ekaan kysymykseen,että ’Good’.

    • Vastaa Ilari Lindholm 31.7.2017 klo 2:07

      No jaa . Suomalaisille kaupan myyjille asiakkat ovat ilmeisesti harmillinen kiusa työaikana .

      • Vastaa Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 31.7.2017 klo 21:43

        Ilari. Toivottavasti asia ei ole ihan näin.
        :-). Amerikassa asiakas on kunkku ja aina oikeassa. t. Kirsi-Marja

    Jätä vastaus