Yhteishyvä
Elämää Amerikassa

Erään aikakauden kuolema

30.1.2017

Näky on kuin Woody Allenin-elokuvasta: ikoninen kaareva silta, sen takaa nouseva puolikuu ja pikku hiljaa taakse jäävät Manhattanin valot, jotka eivät koskaan sammu.

Etupenkillä erotan kahden iäkkään suomalaissiirtolaisen, ravintoloitsija Tyyni Kalervon ja kirvesmies Reinon hassun suomen ja englannin sekamelskan eli fingliskan. Tyyni on äänessä koko ajan. Reino on hiljaa ja kuuntelee.  Tyyni ohjaa tottuneesti leveää amerikanrautaansa kohti Brooklynin Finntownia. Hän ajaa sillan yli usein, sillä hän omistaa Manhattanin läntisellä 86.-kadulla Little Finland-baarin ja New Yorkin Uutiset- suomalaissiirtolaislehden, jonka toimitus on Finntownissa. Minulle on kerrottu, että New Yorkin Uutisten tarina alkaa olla lopussa ja paikalla on amerikansuomalainen bisnesmies, joka ehdottaa kaikkien siirtolaislehtien yhdistämistä yhdeksi julkaisuksi niiden pelastamiseksi.

New Yorkin Uutisten pienessä takahuoneessa on ankea tunnelma. Tuore kahvi tuoksuu, joku on tuonut pöytään ”Floridan pullaa.” Kun keskustelu lehden lopettamisesta alkaa, ajattelen niitä kaikkia suomalaisiirtolaisia, joita vuonna 1906 perustettu lehti on palvellut. Esimerkiksi Anjaa, joka kuvaa elämäänsä New Yorkissa lehden perustamisen aikoihin näin: ”Isäntäväkeä minulla oli kaksi, John D. Jr. ja Mrs. Rockefeller. Meitä oli kaikkiaan viisitoista piikaa. Mister ja Misis kuluttivat aikaansa kulkemalla huoneesta toiseen, joita oli kaikkiaan 36. Jossakin huoneessa rouva soitti pianoa ja herra kuunteli.” Kokouksen kuluessa huomaan hyllyllä vuonna 1919 ilmestyneen lehden numeron ja alan selailla sitä. Siinä poikamiehet toivottivat naimattomille suomalaisnaisille hyvää uutta vuotta. Eräs heistä on Kalle Lepikko, joka kuvaa itseään ”puhujaksi.” Kusti Mantereen mieliharrastus on syöminen, ja Nikolai Kangas kertoo olevansa ”lämmin verinen nuorukainen, jolla on aina hiki päässä.” Mietin, vastasiko kukaan miesten innokkaisiin ilmoituksiin, ja jos vastasi ja tarina eteni onnellisesti, missä ovat heidän jälkeläisensä?

Sillä juuri tästähän lehden kuolemassakin on kysymys. Ennen niin virkeä 15 000 suomalaissiirtolaisen asuttama Finntown oli seitsemänkymmentäluvun alkuun mennessä kutistunut alle puoleentoista tuhanteen. Suomalaiset  muuttivat uusille paikkakunnille, Finntown oli siirtolaiselämän alkuaskelien turvasatama, josta kasvettiin ulos perheiden perustamisen ja elämässä menestymisen myötä. Nyt, vieraillessani siellä 1991, suomalaissiirtolaisia oli jäljellä kourallinen, ehkä muutama sata. Sen aikainen päätoimittaja jakoi lehden joka tiistaiaamu jalkaisin lehden lukijoille, joista useimmat olivat syntyneet samaan aikaan kuin lehti.

 

Kokouksen jälkeen Tyyni esitteli minulle Finntownia. New Yorkin Uutisten seinänaapurina oli puertoricolaisyritys Nanos Sportswear. Alempana 45. kadun ja 9. avenuen kulmauksessa pääsin jälleen suomalaistunnelmaan. Edessäni oli suomalaisten rakentama nelikerroksinen tiilikerrostalo, jonka rapun oven yläpuolella luki Alku Toinen. Minulle kerrottiin, että suomalaiset rakensivat vuodesta 1916 lähtien 40 osuustoiminta-asuintaloa ja nimesivät ne  Hikipisaraksi, Kiusalaksi, Moskovaksi, Alku 1:ksi ja Alku Toiseksi. Enää niistä ei ollut jäljellä kuin Alku 1 ja Alku Toinen, muistaakseni.

En tiedä, mistä Finntownin tarina tuli mieleeni juuri nyt. Siitäkö, että jokainen maahanmuuttajapolvi tuo tähän maahan jotain arvokasta ja vie maan kehitystä eteenpäin? Amerikka on rakennettu siirtolaisten varaan aina sen hamaasta historiasta alkaen.

Ja jotta Alku 1- ja Alku Toisen-tarina ei pääsisi kokonaan häviämään, suomalainen dokumenttiohjaaja Janna Kyllästinen tekee elokuvaa asuinrakennuksista. Mullistavaa taloissa oli se, että ne olivat mantereen ensimmäiset osuustoiminta-talot, joissa asukkaat ottivat vastuun kaikesta talojen rakentamisesta ja ylläpidosta alkaen. Sitä suomalaisten yhteistä ponnistuksen ja hien määrää ei ole vaikea kuvitella tänäkään päivänä.

New Yorkin Uutisille kävi huonommin. Se lopetti ilmestymisen vuonna 1996 , sulautui Amerikan Uutisiin, eikä New Yorkin Uutisia enää ole. Mutta menneiden siirtolaispolvien henki elää, vaikkapa näissä lehden viimeisessä numerossa julkaistuissa  pakinoitsija Mrs. Lupsakan sanoissa: ”Stooriin mennessä miittasin frendini ja hän tuumiskeli, että kyllä heidän fämilissä eletään naudeis diffirent elämä, kun husbanti ei enää puske töitä.”

Lupsakan perhekin muutti pois Finntownista.

 

Aiheeseen liittyvät

3 kommenttia

  • Vastaa johanna kangas 2.4.2017 klo 17:56

    On nämä niin mielenkiintoisia aina lukea,vaikka ei ehdi aina kommentoimaan.Tuovat pienen ripauksen helpotusta Ameriikan ikävääni ja oppii uutta ameriikkalaisuudesta.On se kiehtova maa.Viimeksi helmikuussa kun olin 3 viikkoo Floridassa,ahdisti palata taas Suomeen kun näki lentokoneesta lumiset metsämaisemat.

    • Vastaa Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss 3.4.2017 klo 20:39

      Hei Johanna!

      Kiva, kun jaksat kommentoida ja lukea tekstejäni. Miksi pidät Floridasta niin paljon? t. Kirsi-Marja

  • Vastaa johanna kangas 30.7.2017 klo 9:42

    Kun tulee ikävä Amerikkaan,tulen lukemaan näitä Kirsi-Marjan kolumneja.Niin,miksi pidän Flasta niin paljon.Se on sama kuin kysyisi,miksi rakastat tuota ihmistä niin paljon?Se vain kolahti kun tulin sinne ensimmäisen kerran n. 5 vuotta sitten muutamaksi viikoksi.Parin päivän ensi shokin jälkeen tajusin,että olen tullut jostain pitkältä kummalliselta matkalta KOTIIN,olin löytänyt KODIN.Olen aina tuntenut itseni oudoksi ja ulkopuoliseksi Suomessa.En ole saunaihmisiä,Lappi ei lumoa,talvi on aivan käsittämätön vuodenaika,inhoan kylmyyttä,suomalainen urheilu hulluus ei kiinnosta…jne.Pidän Flan lämmöstä ikuisesta kesästä ennen kaikkea,miellyttävistä hyväntuulisista ihmisistä,rennosta elämäntavasta (no joo…pieni rakastuminenkin edesauttoi asiaa…) jne.Olen ollut siellä 5 kertaa aina muutamia viikkoja ja joka kerta paluu takaisin Suomeen on vaikeaa.Mietin monesti miksi lähdin aikoinaan nuorena tyttönä Hesaan,miksi en lähtenyt Amerikkaan? 🙂 Tiedän että olen nähnyt vain varakkaan puolen tästä maasta,että mitä se arkipäiväinen asuminen ja elo olisi,mutta en usko sen muuttavan suhtautumistani tähän maahan,johon niin monet monet sukulaiseni n. sata vuotta sitten muuttivat ja ihastuivat.Onnea sulle Kirsi!Saat asua siellä!

  • Jätä vastaus