Yhteishyvä
Monthly Archives

maaliskuu 2017

Elämää Amerikassa

Kädetön – ilman autoa

30.3.2017

Aivan kuin olisin kädetön. Kotona vankina, tuuletin hurisee katossa, seurana vain Hazel-koira, joka nukkuu suurimman osan tätä hitaasti etenevää keskiviikko päivää.

Minulla ei ole autoa. Se on korjaamolla, enkä tätä kirjoittaessa tiedä, mikä siinä on vikana.

Auto alkoi antaa periksi viikonloppureissulla Los Angelesiin. Kun startasimme autoa perjantaiaamuna kello kuusi, moottorista kuului omituinen, rutiseva ääni.

”Kuulitko?” mies kysyi ratissa. Olimme ottaneet matkalle minun nissanini, koska sillä saa paremmat mailit pitkällä matkalla. Yhdellä gallonalla, joka on vajaa neljä litraa ja joka maksaa noin kaksi ja puoli euroa pääsee maantiellä noin 60 kilometrin matkan. Nyt alkoi epäilyttää, oliko päätös sittenkään oikea. En ollut kuullut kaasupoljinta painaessa  moottorin pitäneen tuollaista ääntä. Ajoimme kuitenkin äänettömän erämään halki kohti Kalifornian rajaa, kohti ruuhkaisia kalifornian kymmenkaistaisia moottoriteitä, kohti etelä-kalifornialaisia kukkuloita ja pikkukaupunkeja, joissa ennen kasvoi vain sitruunoita, appelsiini- ja greippitarhoja. Nyt teiden varret ovat täynnä autoliikkeitä. Niiden  pihalla heiluu pumpattivia gorilloja, ilmapalloja, mitä tahansa värikästä, kirkuvaa, jotta autossaan ohikiitävä kiinnittäisi autoliikkeeseen huomiota.

Autot ja Amerikka. Juu, juuri se mielikuva joka teille tulee mieleen, pitää paikkansa. Ihminen ja auto, sama yhdistelmä kuin lännenmies hevosen selässä ratsastamassa kohti auringonlaskua.

Auto tarkoittaa vapautta siellä, missä ei ole yleisiä kulkuvälineitä kuin nimeksi. Coachella Valleyn yössä puuskuttaa juna, tai paremminkin kolisee. Sekään ei ole matkustajuna enää. Oli vielä -50-luvulla. Nykyisin se on käsittämättömän pitkä tavarajuna, jonka kyydissä on kiinalaisin tekstein varustettuja värikkäitä kontteja kuin legopalikoita matkalla Los Angelesin satamasta jonnekin Kalifornian sisämaahan.

Ohi hurahtaa muutama pitkänmatkan tilausbussi, mutta niissä on (varmaankin) aasialaisia turisteja matkalla Las Vegasin kasinoihin.

Eli, jos ei ole autoa alla, matkanteko loppuu siihen. Tai sitten pitää lentää kaupungista toiseen.

Me olimme kuitenkin päättäneet ajaa, sillä Los Angelesissakin tarvitsee autoa. Kun on oma auto, siitä tulee ikäänkuin tukikohta – jätetäänkö laukut autoon-periaatteella. ”Ei, ei!” kimpaantuu mies. Hän ei luota kehenkään, ei  missään, eikä varsinkaan suurkaupungeissa eikä metropoleissa. Joten laukut heti mukaan, kun koputtelimme ystävien kodin ovea seuraavan yöpaikan edessä.

Ja taas. Kun mies painaa kaasua, auto ikäänkuin nykäisee tyhjää, eikä lisääkään vauhtia, niin kuin oli tarkoitus. Olemme Santa Monicassa ja Venicessa, Los Angelesissa. Ajamme vanhoilla tutuilla kotikulmilla ylös Ocean Park Boulevardia, kun nissanini ei yhtä äkkiä kiihdykään mäessä. Nyt säikähdän minäkin. Takana oleva auto tyyttää hermostueena. Mies kiroilee takaisin. Päästäänkö tällä edes takaisin kotiin – meillä on huomenna edessä ajomatkaa 347 mailia eli noin 560 kilometriä, ennen kuin olemme Scottsdalessa.

Kotimatka taittuu yön pimeydessä. Päätämme yrittää kotiin saakka, vaikka auto välillä yskähtelee. Mies ajaa hermostuneena. Matkaa on edessä vielä kaksisataa kilometriä  Kalifornian rajan jälkeenkin. Rekkoja menee ohi. Nekin kuljettavat tavaraa Los Angelesin satamasta sisämaahan. Yksi hopeaharmaana kimalteleva  rekka on kuin kirkas johtotähti, jota seuraamme erämaataivaalla tuikkivien tähtien lisäksi. Ne valaisevat edes hetkeksi tämän erämaan, jonne eivät ulotu enää minkään kaupungin tai asutuskeskuksen valon kajastukset. On vain pimeää, pimeää, ja taas pimeää.

”Miten voikin olla näin pimeää?” mies kysyy.

Pääsemme onnellisesti kotiin.

Keskiviikkona iltapäivällä soittaa Joey nissanin korjaamosta. Vihdoikin!

Hänellä ei ole hyviä uutisia.

”Autosta on mennyt jäähdytin, joka on päästänyt nesteitä jopa vaihteistoon.” Nissanini joutuu olemaan korjaamolla  kaksi, ellei peräti kolme päivää.

”Ei hätää”, hän selittää saman tien, sillä merkkikorjaamon noutopalvelu tulee noutamaan minut korjaamolle, josta voin vuokrata auton muutamaksi päiväksi.”Takuu kattaa kaiken”, Joey ilmoittaa kohteliaasti.

Minulla on taas auto alla. Se on jopa viininpunainen, joka on lempivärini, ja mikä parasta, se on nissan.  Ajelen punaisella vuokranissanilla tapaamisiin ja tanssitunnille, mutta jotain puuttuu – oma auto. Kun parkkeeraan vuokra-auton talliin oman autoni paikalle, se näyttää vieraalta.

Mutta vielä yksi tai kaksi päivää, ja minulla on oma auto alla.

Voiko ihminen tulla näin riippuvaiseksi autosta?

Kyllä voi.

 

Elämää Amerikassa

Puhuuko lapsenne suomea?

”Saanks mä ajaa?” Katrina kysyy minulta suomeksi, kun kävelemme kohti autoa Targetin parkkipaikalla.  Yleensä hän puhuu minulle englantia, mutta nyt kiinnitän kielenvaihdokseen huomiota. Ahaa, Katrina vaihtaa englannin suomeen, kun hän haluaa jotakin. Tässä tapauksessa ajaa autoani.  Ajaminen on hänen mielessään jatkuvasti, ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla lähestyvän ajokorttikokeen vuoksi. Puhuminen on siis…

22.3.2017
Elämää Amerikassa

Aina se kevät yllättää – ja uudet naapurit

Kevään edetessä saisimme uudet naapurit. Huomasin, että eräänä päivänä myydään-kyltti oli hävinnyt naapuritalon etupihalta ja että kevätsateiden myötä rikkaruoho oli alkanut puskea sepelipihan raoista niin, että piha näytti tietystä kulmasta rehevältä niityltä. Tästähän syntyi haloo naapurien kesken. Vihreä pitää pitää aisoissa, piha ei saa villiintyä, eikä varsinkaan rehottaa meidän naapurustossa.…

14.3.2017
Elämää Amerikassa

Sauna keskellä kaupunkia

Maaliskuinen alkukevään ilta viilenee pikku hiljaa. ”Tunnetko tuoksun?” kysyn Leenalta, jonka poskia helottaa mukavasti löylyjen jälkeen. Leena on selvästi parempi saunoja. Hän kesti ylälauteella kauemmin kuin minä. Vaikka en minäkään mikään hentoinen heinävarsi ole mitä saunomiseen tulee. Leena nuuhkaisee ilmaa. Vilkaisen saunan piippuun. Hajua ei tunnu, mutta…

10.3.2017