Yhteishyvä
Monthly Archives

elokuu 2016

Elämää Amerikassa

Suku on rakas – ja pahin

31.8.2016

Tässä ei ole mitään tavatonta. Aviopuolison sukuun saatetaan pitää enemmän yhteyttä kuin omaan. Näin käy monessa perheessä, syystä tai toisesta. Ja kun asuu kaukana kotomaasta, ei voi edes valita, kun sitä toista vaihtoehtoa ei ole. On siis miehen suku, ja sen kanssa on elettävä ja tultava toimeen niin hyvässä kuin pahassakin.

Hiljattain Stevenin täti ja setä kuolivat. Kolmen kuukauden välein. He olivat iäkkäitä jo, mutta menetys tuntuu. He olivat ainoat sukulaiset lähimmän viidenkymmenen kilometrin säteellä, joka Amerikassa ei tietenkään ole matka eikä mikään. Heidän poismenonsa oli tavallaan odotettavissa, ja samalla se tuli yllätyksenä. Näinkö eräs kirjava elämäntarina päättyy, tekolammen rannalle valkoiseen rapattuun taloon yhdestä monista Arizonan eläkeläiskylistä, taloon, joka on täynnä matkoilta hankittuja ja perittyjä maalauksia, niin etteivät seinät riittäneet niiden kaikkien ripustamiseen? Tännekö kuumaan pätsiin päättyi heidän tarinansa, joka oli alunperin saanut alkunsa elämää kuhisevasta Chicagosta ja monikulttuurisesta New Yorkista? Muutaman päättyneen avioliitton jälkeen he löysivät toisensa kypsällä iällä ja elivät lopulta sitä elämää, josta olivat aina haaveilleet. Huolettomina, matkustellen, toisilleen naljaillen, toisiaan ojentaen. Ilmassa oli aina paljon leikkiä ja tädin kaulassa ja korvissa värikäs kokoelma rihkamakoruja – Amerikan kultaa, niin kuin sanotaan.

Mutta toisaalta. Voiko ulkopuolinen koskaan tietää, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu? Mistä heidät on oikeasti tehty?

Myönnän. Viime aikoina emme tavanneet edes usein. Kerran – kaksi – kolme kertaa vuodessa. Siis juhlapyhinä. Kun täti oli paremmassa kunnossa, saatoimme istua kahvilassa hänen suosikkikampaamonsa vieressä ja puhua niitä näitä kahvikupin yli. Täti oli nuorin, yksi kolmesta siskoksesta, mutta meni ensimmäisenä, 82-vuotiaana. Taisin pitää hänestä eniten.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme siihen tekolammen rannalla olevaan rapattuun taloon, joka on jo menossa myyntiin. Stevenin serkut, siis tädin tyttäret touhusivat talossa hiukset poninhännällä. He ovat edesmenneen tädin ainoat perilliset, kaksoissisaret Chicagosta, jotka ovat yhtä lyhyitä ja pippurisia kuin äitinsäkin. Olimme jo edellisenä iltana pitäneet muisteloita ja muistopuheita lasin ääressä, joten tänään surutalossa oli konkreettisten tekojen aika.

”Ota siitä niin paljon kuin haluat”, he sanoivat minulle hihat ylös käärittyinä valmiina toimeen. He olivat vieneet minut kädestä pitäen tädin vaatehuoneeseen, jossa oli neljä pursuavaa muovilaatikollista erilaisia koruja. He halusivat päästä niistä eroon. Kyyristyin laatikoiden ääreen hiljaisessa vaatehuoneessa ja olin kuulevinani tätini koiran Mistyn rapsuttelun oven takaa. Mutta eihän se voinut olla Misty. Se oli annettu jo naapuriin. Katsoin ympärilleni vaatehuoneessa, vaatetangot kumisivat tyhjyttään. Tädin vaatteetkin oli jo annettu pois. Ajattelin, että mitähän nämä talon seinät kertoisivat, jos ne osaisivat puhua? Mitä kaikkea täällä oli tapahtunut, sellaistakin, josta minulla ei ole harmaintakaan aavistusta.

Samaan aikaan Steven käveli taloa läpi vaivaantuneena ja mittaili seinillä olevia maalauksia. Hän loi minuun epätoivoisia katseita. Steven on säästynyt tähän menessä monelta elämässään, kuten siitä, että hänen pitäisi vierailla kuolleen läheisen kotitalossa. Hän oli käynyt moitiskelemassa minua, kun näki minun valinneen muutaman rannerenkaan tädin jäämistöstä. ”Älä ota montaa!” hän suhahti hampaiden välistä. Kuolleen läheisen tavaraan piti pitää välimatkaa, ei hypistellä sitä. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Olin itsekin hieman vaivaantunut. Mutta siitä tunteesta piti päästä yli niin kuin siitäkin, ettei tätiä enää ollut. Olivathan hänen omat tyttärensäkin selvinneet siitä.

Tässä kohtasi kaksi eri elämänkokemusta. Olen ollut monissa surutaloissa vanhassa kotimaassa. Tiesin tarkalleen, mitä tyttäret halusivat: päästä eroon ylimääräisestä tavarasta. Steven taas tunsi kunnioitusta setäänsä ja tätiään kohtaan, eikä kai osannut käsitellä suruaan, eikä sitä, mitä häneltä odotettiin surutalossa: ”No ota nyt! Nämä menee myyntiin, jos et ota mitään”, kaksoistyttäret papattivat hänelle yhdestä suusta.

Steven katsoi minuun avuttomana ja lopulta hänen käsiinsä päätyi vain yksi taulu – maalaus, joka esittää arvoituksellista pikkupoikaa. Kun pakkasin autoon Keurig-kahvinkeittimen, teekannun, muutaman taulun lisää ja niitä koruja, selitin Stevenille, että näiden tavaroiden kautta hänen setänsä ja tätinsä jatkavat elämäänsä meidän parissa.

Hän ei sanonut mitään. Tuijotti vaan ajotietä.

”Ja sitäpaitsi, aina kun kaadan teekannusta iltateen, ajattelen tätiäsi.”

Kaksoissiskokset olivat jääneet avonaisen autallin eteen vilkuttamaan silmiään pyyhkien kun kaarsimme surutalon pihalta kadulle.

”Et usko tietysti tätäkään, mutta serkkusi ovat tyytyväisiä, että pieni osa tavaroista saa uuden alun meillä”, jatkoin.

Hän ei vastannut. En tiedä, kuunteliko hän edes.

Ajoimme viimeisen kerran pois tädin ja sedän luota, ja tuntui, että he katselivat tyytyväisinä jostain yläpuolelta meidän maallisia touhujamme. Ja ehkä nauroivatkin meille, ihan vähäisen.

Elämää Amerikassa

Mitä me syödään tänään?

Uskaltaisinko laskea, kuinka monta kertaa minulta on kysytty seuraava kysymys: mitä me syödään tänään? Kun sama kysymys toistuu viikosta ja kuukaudesta toiseen, vuosi vuoden perään ja kun siihen on vastattava sen, joka laittaa perheelle ruokaa, luulisi ihmisen kehittyneen maailman mestariksi ruoanlaitossa. Tiedän, että olen hyvä ruoanlaittaja, ja…

25.8.2016
Elämää Amerikassa

Sara muuttaa jälleen – äidin tunnustuksia

Toukokuun alussa Sara muutti takaisin kotiin yliopiston kampukselta. Hänen huoneessaan oli pian sama sotku kuin aina, maito hävisi jääkaapista ennätysvauhtia ja ulko-ovi kävi mitä ihmeellisimpiin aikoihin. Kuten kello kaksi yöllä. Tai pahempaa, samaan aikaan kun lehdenjakaja viskaa päivän sanomalehden talon eteen eli kello viideltä aamulla. Totuin jo…

18.8.2016
Elämää Amerikassa

Räpsyripsiä ja muuta oleellista alkavaan syksyyn

Maanantaina se alkoi. Paluu arkeen nimittäin, kun koulut alkoivat. ”No, miten meni?” kysyin teiniltämme ensimmäisen päivän jälkeen. Vastaus oli ytimekäs ”hyvin”. Se oli lyhyt ja vähäsanainen, niin kuin kaikki muutkin vastaukset, jotka olemme saaneet häneltä viime aikoina. ”Mitä te teitte Alisonilla?” ”Hengattiin.” ”Onko nälkä?” ”Joo.” Mutta annas…

10.8.2016
Elämää Amerikassa

Lemmikin kuolema – muistokirjoitus Baxterille

Baxteri tuli meille samana vuonna kun muutimme Santa Monicasta Scottsdaleen. Oli vuosi 2005. Katrina oli juuri ja juuri täyttänyt neljä vuotta. Sara oli kahdeksan. Daddy oli luvannut, että Arizonaan muuton myötä tytöt saavat koiran, vieläpä sellaisen, joka on ihan samaa rotua kuin heidän suuresti ihailemansa…

5.8.2016