Yhteishyvä
Monthly Archives

kesäkuu 2016

Elämää Amerikassa

Kuumuuden vanki

22.6.2016

Kaduilla ei näy ketään. On autiota, hyvin, hyvin autiota. Eikä ihme. On maanantai iltapäivä, ja mittari on kivunnut yli 40 plus lämpöasteeseen. Sisällä kuulen uutisista, että Arizonan ja Kalifornian yllä leijuu voimakas lämpöaalto, joka tuskin matelee pois ennen ensi viikkoa. Hetkeksi minulle tulee tunne, kuin olisin vanki. Sydän alkaa tykyttää. Kädet hikoilevat. Kun avaan autotallin oven, sauna pöllähtää vastaan. On raskasta hengittää, on kuin lämpöpuhallin olisi pantu tuulemaan vasten kasvoja.

Miten kauan tätä taas jatkuu? Entä jos tätä ei pääse pakoon?

Olisihan tähän pitänyt jo tottua. Joka kesä sama juttu. Moni Arizonassa asuva kiroaa kohtaloaan. Kesän jokainen viikko ei tosin ole näin kuuma, mutta kääntäen voi sanoa, että jos Suomessa on loskaa ja pimeää muutama kuukausi vuodessa ja ihmiset apaattisia ja kireitä, meillä on nyt koettelemusten vuodenaika. Kotona on tietysti turvallista olla, koska sähköinen ilmanvaihtojärjestelmä pitää sen mukavan viileänä. Se puhaltaa viileää ilmaa yötä päivää, niin että sisällä mittarissa on 23 astetta. Koira osaa olla kaukaa viisas, ja ottaa päivänokosia kodinhoitohuoneen viileällä laattalattialla. Niin kauan kuin sähkölasku on maksettu ja ilmanvaihto hurraa, sisällä ei ole mitään hätää.

FullSizeRender (88)

Pitkän päälle ne on ne pienet asiat, jotka alkavat käydä kuumuudessa hermoon. Koira pitää viedä aamukävelylle kello 5.30. Asfaltti ei vielä polta sen jalkoja, eikä ilma käy pian yksitoista vuotta täyttävän  sydämelle. Lenkkeilijän pitää olla liikeellä samaan aikaan. Moni lähtee työpaikalle aikaisemmin, että on viileämpi ajaa.

Millaisissa vaatteissa sitten voi kulkea koko päivän? Näille hellepäiville on aivain oma gaarderooppinsa: t-paita tai parempi pusero on aina hihaton. Vaatekaupassa silmä osuu hihattomiin hellemekkoihin. Farkut ovat sitä revittyä mallia, jotta ne hengittävät. Remmisandaalit kuluvat jaloissa päivästä toiseen, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Iltaisin sormet ja jalat ovat turvonneet kuumuudessa, ja  katse tähyilee taivaalle, eikö siellä näy yhtään tummia pilviä, jotka kertoisivat ukkosen olevan tulossa. Yleensä helpotusta ei tule vasta kuin heinäkuussa, kun alkaa monsuunikausi.

Entä ruokakaupassa käynti? Jokainen autoilija etsii parkkipaikalta sitä yhtä paikkaa, joka sattuu olemaan hennon puun oksien varjossa. Ruoat pitää heti ajaa kotiin, ellei sitten ole niin viisas, että pakkaa ruokaostokset omaan kylmäkassiin kaupan kassalla. Autonratti on niin kuuma, että alkumatkasta siihen ei voi koskea kuin sormenpäillä. Huolta aiheuttaa renkaiden paine. Niiden paine on taas kuumuudessa muuttunut. Autojen akut palavat täällä loppuun nopeammin kuin tavallisessa ilmastossa.

Kotiovella unohtui taas, että ovenkahva on tulikuuma ja että se polttaa sormet.

Aamupalasta tai iltagrillauksesta terassilla tai pihalla ei voi kuin haaveilla. Liian kuuma. Uima-altaassa pitää olla hattu päässä ja monen suojakertoimen aurinkovoide iholla. Sitruunapuu on lässähtänyt ja antanut periksi. Sen oksilla roikkuu muutama kuivunut sitruuna. Eläimiä ei näy. Linnut lentävät hätääntyneenä päin olohuoneen ikkunaa.

Olen monta kertaa miettinyt, että miksi ihminen tunkee asumaan tällaiseen paikkaan? Sitten minulle kerrotaan, että aina täällä ei ole ollut näin kuuma. Kuuman kesäpäivän jälkeenkin päivä on viilentynyt iltaa, ja etenkin yötä kohti, koska ympärillä oli luontoa ja koskematonta maata. 1950-luvulla Arizonan ”pääkaupungin” Phoenixin alueella asui noin satatuhatta ihmistä. Nykyisin meitä on metropolin alueella lähes kolme miljoonaa. Kaupunkia on rakennettu lisää, teitä asfaltoitu, pilvenpiirtäjiä pantu pystyyn. Kuumuus tiivistyy talojen seiniin ja asfalttiin, eikä se pääse katoamaan sieltä mihinkään, kuten ennen.

Mutta yksi asia on sentään paremmin nykyisin, kuin sukupolvi sitten. Ennen kuin taloissa oli koneelliset ilmastoinnit, ihmiset panivat märän pyyhkeen tai tyynyliinan tuulettimen päälle. Se hyrräsi koko yön viilentämällä huone ilmaa edes sen verran, että talossa saattoi nukkua.

Ei ihme, ettei kaupunki alkanut toden teolla kasvaa, ennen kuin koneellinen ilmastointi keksittiin.

 

Elämää Amerikassa

Ystäväni Mei Ling ja Larry Hagman

Vieressäni istuu kookas mies, hieman jo elettyjen vuosikymmenten painamassa kumarassa, väsyneenä. Hän on itse sanonut minulle, että häntä väsyttää, juuri tänään. Siksipä hän vie toimittajan Kalifornian Ojaissa sijaitsevan ranchinsa parvekkeelle pois alhaalla patiolla hälisevästä vierasjoukosta. Hän haluaa istua vähän aikaa ihan hiljaa, tuumailla, eikä jutella sanaakaan kenenkään kanssa. Nipistän itseäni. Onko vuosi…

17.6.2016
Elämää Amerikassa

Ekspatriaatin kesä-Suomessa soi aina Katri-Helena

Muistan ne hetket kuin eilisen. Sen kesä illan, joka on rikkumaton. Ensin tuvan ovi avautuu. On kuulunut vaimea kirskahdus, kun se painuu tulijan perässä kiinni. Naapuri. Eteläkarjalaisessa Iitiän kylässä ollaan uteliaita, ja puheliaita. Naapuri piipahtaa istumassa mummolan tuvan penkillä tuon tuosta, on hänellä asiaa tai ei. Aina sitä jotain…

10.6.2016
Elämää Amerikassa

Minun järveni

Ei se ole ollut helppoa. Ei. Sitä pitää hoitaa kerran viikossa. Sen happamuusasteen tulee olla tasapainossa. Siihen pitää lisätä kloriinitabletteja. En edes tiedä, mitä kaikkea sen hoitaminen vaatii, sillä aluksi siitä huolehti aviomies, sitten paikallinen poolman, joka vierailee kerran viikossa muoviämpärin ja haavin kanssa takapihalla…

1.6.2016