Yhteishyvä
    Elämää Amerikassa

    Onneksi meillä on Spede!

    14.9.2017

     

    Olen onnekas. Siis todella onnekas. Saan elää joka päivä jalka kahden maan oven välissä.  Puhun tyttärilleni suomea päivittäin. Kirjoitan omalla äidinkielellä. Ja mikä parasta, teen päivätyöni suomeksi. Maapallo ja Suomi on kutistunut yhden napsautuksen päähän.  Skype vaan päälle, ja pitkäksi venyvän jutteluhetken jälkeen olo on kuin olisin piipahtanut siskolla kylässä.

    Silti olen aina ulkopuolinen.

    Kun tapasin tulevan mieheni New Yorkissa -90-luvun alussa, en asettunut New Yorkiin, vaikka hän pyysi. Halusin palata perhesyistä takaisin kotikaupunkiini Helsinkiin. Isäni alkoi olla huonossa kunnossa. Eikä mennyt kauaakaan, kun Steven, joka reissasi vielä New Yorkin ja Helsingin väliä, päätyi kanssani kaksiin hautajaisiin. Isäni ja enoni.

    ”Minä en ole koskaan ollut kaksissa hautajaisissa näin lyhyessä ajassa”, Steven sanoi.

    Suomalaisiin hautajaistapoihin hänen piti siis tutustua kantapään kautta ja ilman minkäänlaista varoitusaikaa.

    Tuli iloisempiankin juhlia, kuten häät Helsingin Kauppatorin kupeessa vuonna 1994. Tai se lopputalven lumen vihvoma yö maaliskuun 27. päivänä 1997, kun esikoistyttäremme Sara Sofia syntyi Kätilöopistolla.

    1990-luvun alun suomalainen yhteiskunta oli hyvin erilainen kuin nykyisin. Menimme Helsingissä naimisiin suunnilleen samoihin aikoihin, kun kokonainen valtio eli Neuvostoliitto katosi. Suomalaiset olivat alkaneet haaveilla kuulumisesta keski-eurooppalaiseen talousyhteisöön, sekä pääsystä sen mukana eurooppalaiseen  henkiseen ilmapiiriin.

    Neuvostoliiton kaatumista seurasi paha lama, ja jonkinlainen murroskausi monella taholla. Henkinen, poliittinen ja taloudellinen murros osoittautui kuitenkin meidän perheen eduksi. Toimittaja miehelläni riitti raportoitavaa Amerikkaan. Hän kertoo tänä päivänäkin tarinaa siitä, kuinka hän näki Ylen tv-studiossa Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin halaavan toisiaan toimittajien edessä presidentivaalituloksen selvittyä.

    ”Sitä ennen en koskaan nähnyt suomalaisten poliitikkojen halaavan saati edes koskevan toisiaan ”, Stevenillä on tapana kertoa.

    Hän ymmärsi kokemuksen kautta jo siihen mennessä paljon suomalaisesta yhteiskunnasta, käytöstavoista ja kulttuurista. Uskallan väittää, että hän oli paljon syvemmällä suomalaisuudessa kuin moni Suomessa kesäisin muutaman viikon piipahtava ulkomaalainen puoliso.  Heille Suomi oli kaunis, puhdas ja eksoottinen, aivan kuin heidän suomalaiset tyttöystävänsä tai vaimonsakin.

    Mutta Suomi on niin paljon muuta.

    Meillä on tai oli esimerkiksi Spede. Kun hän kuoli, muistan huokaisseeni syvään tietokoneen ääressä uutisen luettuani ja menneeni heti kertomaan uutisesta Stevenille.

    ”Spede on kuollut.”

    Minun ei tarvinnut selittää yhtään sen enempää, sillä Stevenillä oli muutama henkilökohtainen muisto Spedestä. Lisäksi hän ymmärsi millainen tähti Spede oli ollut suomalaisen tv- ja elokuvaviihteen taivaalla ja kuinka Spede omalla tavallaan edusti sitä vanhaa Suomea, jossa minä olin kasvanut ja varttunut aikuiseksi.

    Kun asuimme Helsingissä, Steven oli kävellyt eräänä myöhäisenä syysiltana Lasipalatsin elokuvateatterin ohi ja nähnyt teatterin lasiovien edessä tutunnäköisen hahmon. Spedehän se siinä poltti tupakkaa ja käveli yksikseen edes takaisin  hetkeä ennen, kun hänen uusin elokuvansa olisi ensi-illassa teatterissa.

    ”Spedellä oli päällään valkoinen puku ja hän vaikutti tosi hermostuneelta”, Steven muisteli muutama päivä sitten kun mainitsin, että viihdyttäjästä on ilmestynyt uusi elämäkerta.

    Minun ei tarvinnut selitellä, kuka Spede oli tai on. Steven tiesi jo.

    Yhteinen kokemus mieheni kanssa niinkin mitättömältä tuntuvasta asiasta kuin Spedestä lievittää joskus ulkopuolisuuden tunnetta, jota jokainen ulkosuomalainen silloin tällöin kokee, halusi hän myöntää sitä tai ei.

     

    P.S Alla video historiallisesta Aleksandrovin puna-armeijan kuoron ja baletin  ja Leningrad Cowboysien yhteiskonsertista 12.6.1993 Senaatintorilla. Siellä jossain mekin olimme yleisön joukossa. Vanha Suomi eli vapauttavaa murrosvaihetta, niin kuin puna-armeijan kuoron ja Leningrad Cowboysien yhteinen musisointi osoittaa.

  • Elämää Amerikassa

    Floridan Suomi-talossa lauletaan karaokea myrskynsilmässä

    Kun muu Amerikka varautuu Irma-myrskyyn, Floridan suomalaiset valmistautuvat lauantai-illan karaoke-iltamiin Lantanan Suomi Talossa. ”Nyt Suomi Talon puheenjohtajana olen enemmän huolestunut Suomi Talosta kuin kodistamme”, kertoo Sirpa Aho, joka on asunut  Amerikassa yhteensä 25 vuotta, joista…

    9.9.2017
  • Elämää Amerikassa

    Kahdesta pahasta valitsen sittenkin kuumuuden

    ”Otan ennemmin Arizonan kuumuuden kuin tornadot, hirmumyrskyt, hurrikaanit ja tulvat”, sanoin miehelle viime viikolla, kun televisioruutu alkoi täyttyä hirmumyrsky Harvey-varoituksista. Eikä mennyt kuin päivä, kun tilalle tulvi uutiskuvia joeiksi ja järviksi muuttuneista teistä ja parkkipaikoista, kodeista, joista ei näkynyt…

    31.8.2017
  • Elämää Amerikassa

    Koti-ikävän Suomi-turnee

    On aika tallentaa kesämuistot. Kohtahan se on ohi, kesä, ja jäljelle jää vain haikeat muistot. Kesä on synonyymi Suomelle, mutta tänä kesänä emme päässeet kotimaahani. Siitä seurasi vieroitusoireita. Niitä lääkitsemään tarvitsin sijaistoimintoja, jotka korvaisivat Suomen. Ja parantaisivat ikävän. Taisin sittenkin…

    18.8.2017
  • Elämää Amerikassa

    Yhden naisen roadtrippi

    Se lupaa vapautta.  Sitähän hän lähtee hakemaan. Nainen tietää, että Amerikan lännessä on tilaa ja avaruutta, sillä hän asuu jo täällä. Hän tietää myös, että täällä näkee kauas ja että suomalaisena hän pitää siitä. Siksipä nainen…

    11.8.2017
  • Elämää Amerikassa

    Ikävä naapuri

    Hän asuu kadun toisella puolella. Lähes joka aamu, kun noudan sanomalehden talomme edestä, näen aidan takaa vilauksen hänestä. Kuuluu yksitoikkoinen veden suhina hiljaisessa aamussa, kun hän kastelee vesiletkulla  takapihaansa. Joskus kuulen hänen komentelevan äkäisenä kahta koiraansa.…

    3.8.2017
  • Elämää Amerikassa

    Luonto ottaa omansa

    Tänään Raya-Garcian perheessä on hyvin surullinen päivä. Haudan lepoon saatetaan perheen 26-vuotias äiti, 29-vuotias isä sekä perheen kaksi-, kolme- ja seitsemänvuotiaat lapset sekä äidinäiti, 57-vuotias anoppi. Samassa tilaisuudessa siunataan perheen äidin 26-vuotias sisko sekä tämän kaksivuotias lapsi…

    26.7.2017
  • Elämää Amerikassa

    Ne pienet teot

    Tämä on tosi tarina. Kauppa on iso, sen kylmät valot käyvät silmiin ja tavarahyllyt tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Katrina kävelee vierelläni  ja lukee ääneen syyslukukauden koulutarvikelistaa. Kymmeniä erilaisia kyniä. Tusseja. Vihkoja, kansioita, taas eri kansin varustettuja vihkoja ja muistiinpanolehtiöitä.…

    21.7.2017
  • Elämää Amerikassa

    Tyyni ja Katri New Yorkista, Hyvää Päivää!

    Haluan kertoa teille Tyynin ja Katrin tarinan. Heitä ei enää ole, mutta heidän elämäntarinansa  on tallella lehtileikkeissä ja kirjoissa. Tapasin Tyynin henkilökohtaisesti ja haastattelin häntä 1990-luvun alussa New Yorkissa. Näin hän kertoi. Tyyni oli kaksikymmentävuotias vuonna…

    14.7.2017
  • Elämää Amerikassa

    Voivatko eri todellisuudet koskaan kohdata?

    Vierailen hänen luonaan säännöllisesti neljän viikon välein. Hänen elämänsä herättää jatkuvasti kysymyksiä:  onko makuuhuoneen ovenraossa vilahtava nuori mies hänen lastensa isä? Kenties aviopuoliso? Hän näyttää niin nuorelta, ja hänellä on jo kaksi lasta, 4-vuotias Elena ja 2-vuotias Francesco. Lapset…

    7.7.2017